Halu sisäisen totuuden välikätenä
Elokuva “Kalevala - Uusi aika” julkaistiin vuonna 2013. Se oli Jari Halosen seuraava elokuva vuonna 2001 julkaistun Aleksis Kiven elämän jälkeen. Kansalliskirjailijamme elämän kuvaus tuntuu saaneen runsaammin arvostusta, vaikka kumpikaan elokuva ei tekijänsä mukaan saanut arvoistansa rahoitusta. Kalevalan tarustot ovat kytköksissä kulttuuriimme monin tavoin, piirtein, joita ei aina huomaakaan. Ne ovat läsnä nimissä, sanonnoissa, tavaramerkeissä. Kielessä.
Lainaukset tässä arvostelussa on tehty sitaattioikeuden nojalla. Elokuvan on tuottanut Seppä Callahanin Filmimaailma Oy ja levityksestä vastannut VLMedia Oy. Elokuva on saatavilla kirjastoista.
Hienoa on, kun näyttelee koko kehollaan. Sellainen jäyhä jäykkyys, jossa pienetkin eleet ovat tuskan takana, sitä ei yleensä pääse näkemään. Ei mitenkään niin voimakkaasti kuin Kalevala - Uusi aika -elokuvassa. Tällainen näyttelemismetodi ei heijasta ehkä jokapäiväistä arkeamme, mutta sitäkö haluaisimmekaan nähdä? Imitoitua realismia? Jos sana näytteleminen tarkoittaa joksikin tekeytymistä, niin oletettavaa onkin, että tekeydytään itse tunteeksi, ja tätä tämä elokuvaa tarjoaa: tunteiden näyttelemistä niin, että sen tuntee.
Elokuva kuvaa tarujen toisinkin tulkittuja tapahtumia ja niiden peilausta 2000-luvun IT-Suomeen, suomalaisuuteen ja omavaraisuuteen, niin talousasioissa kuin aatteissakin. Kaikkia tarinan säikeitä yhdistävä tekijä Sampo, Tommi Erosen näyttelemänä, ilmenee sairaalloisena, ja kivulloisia ovatkin hänen roolinsa, virheensä, vastuunsa, velvollisuutensa. Sampo on kirstunhaltija, portinvartija, nimensä veroinen potentiaalinen käänteentekijä.
“Sieltä se helvetti alkoi, tietämättömyyden kauhu. Ensin julistetaan syntiseksi, luodaan häpeä. Sitten parannetaan se viinalla”
Muina näyttelijöinä hohtaa nuorna kiihkoisasti eläytyvä Don Halmela, Olavi Uusivirta dramaattisessa palossa, Tanjalotta Räikkä viileän deterministisenä ilmaisijana ynnä ainaisesti elokkaan ilmeilevänä Konsta Mäkelä.
Enpä sinällään koe mielekkääksi jakaa yksittäistä kohtausta näin suoraan, sen sijaan että kehoittaisin katsomaan koko elokuvan ja kokemaan sitä kautta, mutta tämän klosettikohtauksen väkevyys riipii hipiää!
Temaattisesti tarinassa käsittelyssä on kansamme omaisuus sekä identiteetti jatkuvasti ajankohtaisten ulkoistamisen ja kansainvälistymisen tarpeiden kautta. Ennusteellisuutta on myös siitä, mihin teknologinen kehitys oli menevä 2020-luvulla.
“Bisneksessä nopeat syö hitaat, siinä vittu sulle moraalia. Hirmu kiva leppiskin imuttaa kirvan tyhjäks. Ja se siitä. Koko kapitalismi on hyönteisiltä peritty järjestelmä; vahvempi syö aina heikomman.”
Kuvauksellista ovat aamuöiset, tai vaan öiset hämärät luonnon- ja urbaaniset maisemakuvat, sekä peilikuvien näkökulmien käyttö. Oivallista on Sammon, tuon kojeen, tuottama valaiden laulu sekä Sibeliuksen kuva Väinämöisen kodin seinällä. Myös yhden hahmon lopullinen leposija suomalaiseen suohon on osuvan koskettava.
Pohjalaiset kuvataan erikoisen ja pelottavan näköisenä kansana eepoksen ajan kohtauksissa, mutta uudistumisen halun paloa kaitsien, pelotta tuoltakin vieraalta saapujalta, nuorempi polvi kaipaa tietämystä suuremman maailman kaipuussaan. Valloittavien vaikutteiden alle on helppo nöyrtyä ja sujahtaa, voimia vaativampaa on taas olla tahtoa etsiä oivallusta sisältä, siitä mitä jo on, ja on ollut aikojen saatosta. Elokuva opettaa jotain yhteisöllisyydestä: Kun toimimme yhdessä erimielisyyksiä mitätöiden, voimme synnyttää jotain uudestaan, vanhasta.
Kai rohkeampaa elokuvauksellisuutta olisi tässäkin voitu tehdä; lähikuvissa lähemmäs mentäen, symbolisempaa kerrontaa käyttäen. Mutta siltä näinkin voi iloita tästä elävyydestä, poikkeuksellisuudesta suomalaisten elokuvien seassa.
“Minä tulin hakemaan sinut pyhään Kalevalaan. Pois tästä ahdistuksesta, pois aineen vedosta, pois turhamaisuudesta. Pois Louhen maailmasta.”