Taiteellinen vapaus fantasian kautta
“Lumikuningatar” on Päivi Hartzellin elokuva, joka julkaistiin vuonna 1986. Budjetti oli melko iso, ja teos on jonkinlainen poikkeus suomalaiseksi; fantasiaelokuva, joka perustuu ulkomaalaiseen satuun.
Lainaukset tässä arvostelussa on tehty sitaattioikeuden nojalla. Elokuvan on tuottanut Neofilmi Oy. Elokuva on saatavilla DVD-julkaisusta VLMedia Oy:n verkkokaupasta, sekä kirjastoista. Elokuvan tiedot löytyvät Elonetistä.
H.C. Andersenin satuun perustuva elokuva on pääosin alkuperäismateriaalilleen uskollinen. Elokuva ei yritä olla lastenelokuva, ei musikaali, vaan keskittyy itse tarinaan. Ja kuten alkuperäisessä kertomuksessakin, edetään eri paikkojen ja tapahtumien välillä runsaasti. Vierailu noidan luona on venytetty pitkäksi; ei väkisin, mutta se vie aikaa muilta merkityksellisiltä kohtauksilta. Henkilöhahmot pääsevät aina yllättämään, kun näyttelijöinä esiintyvät kaikenlaiset legendat: Tuula Nymanin noita on kauhistuttavan upea surullisessa kieroutuneessa yksinäisyydessään. Esko Hukkanen on kirjan variksesta narriksi vaihtuneen roolin esittäjä; Saara Pakkasvirta esittää rosvoruhtinatarta kylmänkalseasti, ja ryövärien luona esitetään myös elokuvan ainoa laulu Ismo Alangon vetämänä. Raggarien joukossa vilahtelee muitakin helmiä, kuten Mikko Kivinen, Jukka Orma, Antti Litja sekä Konsta Mäkelä. Erityisen mielenkiintoinen on kapinallinen rosvotytär, jota näyttelee Marja Pyykkö, mutta äänenä toimii Elina Hurme. Pohjoisen naisen näyttelijä on Elina Salo, uskollisesti tarinan mukaan maskeerattuna. Satu Silvo on itse Lumikuningatar, viettelevän jäinen. On nähtävissä, että näyttelijät pääsevät vapaasti tulkitsemaan roolejaan. Hahmot suorastaan loistavat!
Taiteelliset näkemykset on onnistuttu toteuttamaan: kerronta viljelee kohtauksia, joissa ei pyritä kuvaamaa realismia vaan taiteellisen tehostamisen kautta luodaan briljantisti tunnelmaa. Alkuperäisteoksen alkuasetelma paholaisen peilistä on tiivistetty rannalta löytyviin jalokiviin. Tarinassa puhuvien lintujen rooli on harmillisesti häivytetty ihmisten harteille, ja deviaatiota on kyllä muutenkin runsaasti. Intresantteja äänen ja kuvan yhteenpunoksia ovat esimerkiksi noidan puusotilaiden vaihtaminen pelottavasti nariseviksi tinasotilaiksi, sekä Kertun välillä häiritsevästi vinkuva nukke. Kaikkien moninaisten maisemien ja henkilöhahmojen kuvaamisen lomassa ohjaaja ei ole unohtanut tehokkaan lähikuvan käyttöä; näyttelijöiden kasvoja ja eritoten silmiä maltetaan kuvata hetki jos toinenkin tunnelman tiivistämiseksi.
Kuvauspaikat vaihtelevat Uudellamaalla Helsingistä Inkooseen sekä myöskin Islantiin, Itävaltaa pois jättämättä. Jälkimmäisiä ulkomaiden ottoja on käytetty vain näkymien kuvaamiseen ja liekö kuvausryhmä itse ollut niitä paikalla ottamassakaan. Miljööt ovat upeita ja kohtauksiin niissä on panostettu niin, että syntyy halu päästä käymään paikalla ihan itsekin. Musiikin on säveltänyt Jukka Linkola, ja vaikkei se omaperäisyydellä hohdakaan, niin tuo se voimaa perinteisen mielikuvitustarinan kuvauksen tueksi.
Päivi Hartzell ei siis ole ollut tässä vain ohjaaja, vaan myös käsikirjoittaja ja tuottaja. Erityisellä mielenkiinnolla perehdyn hänen muihinkin teoksiin, joskin niitä on vain muutama. Ja niin on myös suomalaisia fantasia- tai satuelokuviakin. Tällaiset ei-arkiset asetelmat kantavat valtavasti potentiaalia taiteellisille näkemyksille, niin videotaiteen, kuin näyttelemisenkin osalta.